Kristus tulee hätiin

Virassa ollessani pidin joka vuosi pääsiäisyön messun. Oman kokemukseni mukaan olin juuri silloin kaikkein piispallisimmissa töissä. Kristillisen uskon ytimessä on ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Kristinusko on pelastususkonto.

Pääsiäisyön evankeliumiteksti on aina sama. Siinä Markus kertoo lyhyesti ja tapahtumakeskeisesti naisten käynnistä tyhjentyneellä haudalla. Pidän tästä niukkuudesta ja asiallisuudesta – niin kuin Markuksen evankeliumista ylipäätään.

”Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet.” Selityksiä ei anneta eikä merkityksiä avata. Sovitusoppia ei pohjusteta eikä pelastuksesta kerrota sen enempää. Seuratkaa, niin näette – se riittää teille tähän hätään. Ehkäpä tuleviinkin hätiin.

Pitkäperjantai ja pääsiäinen pelastavat ja sovittavat. Sitä, minkä uskotaan tapahtuvan, ei kuitenkaan ole yritetty puristaa vain yhteen oikeaan sanamuotoon. Sitä ei näemmä voi ottaa haltuun, vaikka kuvailla voi.

Sovituksesta ei ole muotoiltu täsmädogmia, vaikka ”sovitusopista” teologiassa puhutaankin. Kristitty luottaa siihen, että Kristuksen risti tuottaa sovinnon hänen ja Jumalan välillä ja koko elämään kaikkineen – muttei tarkkaan ottaen ja yksikäsitteisesti pysty kertomaan miten niin ja millä tavoin.

Olen niin vanha, että rippikoulussamme opeteltiin ulkoa Lutherin selitys ns. toiseen uskonkappaleeseen, siis uskontunnustuksen Poika-osioon. Selitys kuvaa ydinasiaa yhtä aikaa tiiviisti ja moniulotteisesti.

Sen mukaan ”Jeesus Kristus… on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan”.

Sovitus tapahtuu siis lunastamalla, ostamalla ja voittamalla. Ja meidät pelastetaan paitsi synnistä myös kuolemasta ja perkeleen vallasta. Meidän edellämme meidän galileoihimme jo mennyt Voittaja auttaa tosiaankin monen- tai jopa kaikenlaisista hädistä.

Näinhän me itse asiassa olemme aina kokeneet ja ajatelleet. Esimerkistä käy vaikkapa virsi 359. ”Vaivaisten turva ainoa, taas kutsut syntisiä, luoksesi pyydät kaikkia työn alla nääntyviä. Sä särjettyjä virvoitat ja raskautettuja, leposi heille lahjoitat ja autat vaivattuja.”

Kristuksen odotetaan ehtivän monenlaisten vaivaisten hätiin. Synti ei ole ainoa hätä, vaikka listan alkuun nouseekin. Särjetyt, raskautetut ja vaivatut saavat sen, minkä tarvitsevatkin: avun ja levon.

Työn alla nääntyvät kutsutaan tykö samaan tapaan kuin ehtoollista vietettäessä: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Niin pääsiäisöinä kuin muulloinkin olen kutsunut pöytään vielä vähän suoremmin: ”Tulkaa, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat!” Kun synnin, kuoleman ja perkeleen turmiovalloilla ei enää ole viimeistä sanaa, sitä ei ole sitten millään, mikä näännyttäisi.

Kristinusko on hätäratkaisu. Juuri siksi ja sellaisena se on pelastususkonto.