Kolumni, Turun Sanomat

Helsingissä kannattaa nyt käydä muustakin syystä kuin päästäkseen ajamaan raitiovaunulla. Ateneumissa on tammikuun loppuun saakka Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely. Cartier-Bressonia mainostetaan yhdeksi viime vuosisadan merkittävimmistä valokuvaajista. Parempi kuin uskoa mainostusta on mennä katsomaan itse.

Cartier-Bresson korosti ratkaisevaa hetkeä. Etusormen pitää painaa laukaisinta juuri silloin, kun on sen aika. Tämä on jotakin muuta kuin nykyään. Sekin, jonka kuvankäsittelypeukalo on jokseenkin keskellä kämmentä, voi kännykällään muokata sellaisen kuvan, joka ei ole ollut totta minään hetkenä.

Nyt voi olla parantelevinaan todellisuutta. Toisin oli Cartier-Bressonin aikaan, jolloin ainakin taiteilijat vielä saattoivat nähdä, mitä hyvää todellisuudessa sellaisenaan on. Siihen tapaan kuin turkulaistaiteilija Otto Mäkilä aikoinaan nimesi ehkäpä tunnetuimman taulunsa: He näkevät mitä me emme näe.

Jotta voi ottaa kuvan ratkaisevalla hetkellä, täytyy olla taju siitä, mikä sitten ratkaisee. Miksi juuri tämä elämän pysäytys ja rajaus on olennainen? Minkä vuoksi nimenomaan se on syytä ”ikuistaa”, niin kuin on tavattu sanoa?

Vastauksen antaa Cartier-Bressonin valokuvakirjaan esipuheen kirjoittanut meksikolainen diplomaatti ja kirjailija Carlos Fuentes. Hän vastaa kysymyksellä: ”Miten säilyttää katseen armo?” Siinä se. Ratkaisevia hetkiä ovat ne, joina ihmistä katsotaan armon näkökulmasta.

Kun Cartier-Bresson kuvaa tavallisuutta, katsoja näkee sen sellaisenaan, itseolemisessaan. Tämmöinen olemuksennäkeminen herättää väistämättömän myötämielen ja arvonannon. Se osoittaa, kuinka täynnänsä merkitystä elämä on.

Enemmänkin se näyttää. Arki alkaa kuultaa läpi. Sen läpi pilkottaa yksinkertainen hyvyys. Maailmasta tulee sakramentti – sakramentti kun on tavattu määritellä ”näkymättömän armon näkyväksi merkiksi”.

Cartier-Bresson kuvasi maailmaa sellaisena kuin se oikein on ja sillä tavoin kuin se on hyvinkin nähtävissä. ”Miten säilyttää katseen armo?” Siten, ettei yritä manipuloida todellisuutta toisenmoiseksi tai meikata sitä mieleiseksi. Olkoon maailma mikä on – armohan on katsojan silmässä.

Jeesuksella ei ollut kameraa. Sitä vastoin hänellä oli cartier-bressonlainen ratkaisevan hetken ymmärrys ja fuenteslainen katseen armon taju. Evankeliumit voi hyvin lukea läpi sellaisena ratkaisevien hetkien sarjana, joka koostuu katseen armon kokemuksista. Jeesus katsoi arvokkaiksi ihmisiksi ne, joita ei ollut pidetty minään.

Jouluevankeliumi sopii samaan sarjaan, vaikkei vastasyntynyt Jeesus-vauva itse vielä mitään katsonutkaan. Yleensä tallikuvat ovat epätodellisen idyllisiä ja somia. Cartier-Bresson kun ei Leica-kameroineen ollut paikalla.

Ei tarvitse olla kristitty havaitakseen, että Jeesuksen syntymä jos mikä oli ratkaiseva hetki. Kukapa muu olisi vaikuttanut maailman menoon enemmän kuin hän. Kristitty pitää ensimmäistä joulua sitäkin ratkaisevampana.

Ratkaiseva hetki oli se, jona maailma muuttui läpinäkyväksi ja lähimmäinen näkyväksi. ”Miten säilyttää katseen armo?” Viettämällä joulua. Kuinkas muuten.