Kolumni, Turun Sanomat

Sanoilla ei ole oikeita tai edes ”oikeita” merkityksiä. Sanat käyttäytyvät kielessä, miten niitä huvittaa. Tai sitten niin, miten meitä haluttaa. Sanan merkitys on sen käyttö. H-i-i-r-i viittaa hiireen ihan vain säkällä eikä siksi, että noilla kirjaimilla olisi jokin sisäisesti hiirtävä, hiirihakuinen, ominaisuus.

Hiiren, kissan tai koiran kohdalla tämä ei tuota ongelmia. Mitä moninaisimpien kirjainrykelmien viittaussuhde todellisuuteen on ihan selvä. Ruusu on ruusu on ruusu ja niin poispäin.

Hankalampaa on käsitteiden kanssa, etenkin sellaisten, joihin liittyy tunteita, mielihaluja, poliittisia mielipiteitä ja erilaisia todellisuudenkäsityksiä. Tähän kannattaa trumpetisoituneessa maailmassa kiinnittää huomiota. Sanat eivät tosiaankaan merkitse samaa kaikille.

Niin kuin vaikka ”monikulttuurisuus” tai ”suvaitsevaisuus”. Ehkei edes ”oikeudenmukaisuus” tai ”tasa-arvo”. Paljon riippuu siitä, missä yhteydessä ne on kuullut ja mitä niillä on koettu edistettävän. Joka tapauksessa on selvää, että toisten ihanimmat ilmaisut ovat tällä hetkellä toisten kirosanoja.

Tietenkin on paljolti kysymys kovista faktoista: yhteiskunnan resursseista, poliittisista ratkaisuista ja yhteisen hyvän jakamisesta. Samalla ja sen lisäksi kysymys on myös kielestä, puheesta ja sanoituksista. Trumpit, Wildersit, Le Penit, Orbanit ja keitä niitä nyt onkaan ovat antaneet sanat niille, jotka eivät ennen kokeneet saavansa ääntään kuuluville.

Niin paljon kuin inklusiivisesta kielenkäytöstä onkin puhuttu, ”hiljaiseksi enemmistöksikin” identifioituvan joukon itseilmaisua ei tuohon diskurssiin ole sisään suljettu. Ehkä juuri siitä vihat?

En ole päässyt irti vuosi sitten mieleen tulleesta ajatuksesta, ettei maahanmuuttokritiikin kärki kai niinkään kohdistunut turvapaikanhakijoihin kuin sellaiseen puheeseen, jossa heidän tarpeidensa kuultiin menevän ohi kaiken muun.

Ehkä se ”eliitti”, jota nyt niin raskaasti kautta maailman inhotaan, muodostuukin ennen muuta sananvalitsijoista? Joka valitsee diskurssin, valitsee samalla myös sen todellisuuden, joka on tärkeä, arvokas ja huomion arvoinen. Vastaavasti jotakin muuta valikoituu ohitettavaksi ellei jopa peitettäväksi, väheksyttäväksi tai hävettäväksi.

Länsimaa länsimaalta on nyt kertynyt riittävästi palautetta siitä, että olennaisten kokemusten ja tärkeiden asioiden kirjosta puuttuu iso pala. Sitä ei saa paikalleen paheksunnalla eikä päivittelyllä, ei myöskään sanelevalla sananvallalla. En oikein tiedä, mitä vaihtoehtoja kärsivälliselle kuuntelemiselle ja keskustelulle voisi olla.

Älyllisestä ylemmyydestä ja moraalisesta paremmuudesta on vaikea luopua, jos kokee paremmuutta ja ylemmyyttä. Samalla on umpikujassa. Siksi – tai siksikin – olen tykästynyt apostoli Paavalin kattavaan tieto-opilliseen skepsikseen: ”Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa.”

Vaikka olettaisinkin arvojeni olevan kohdallaan ja vaikka katsoisinkin kuulevani sanat oikein ja käyttäväni kieltä hyvin, ilman toisten kokemusta ja sen sanoitusta ”tietoni on vielä vajavaista”. Sellaiseenkin välitilaan Paavali on viitannut.

Tässä maailmanajassa ei täydellistä kommunikaatiota voi saavuttaa, mutta nykyistä paremman keskinäisen ymmärryksen tavoittelemiselle ei ole vaihtoehtoa.