Kolumni, Turun Sanomat

Kävin keväällä Israelissa ja Palestiinassa. Kummankin puolen ministereitä kuunnellessa en voinut olla ajattelematta monenkin toistelemaa sarkastista toteamusta: viikon täällä ollut kirjoittaa kirjan Lähi-idän ongelman ratkaisemisesta ja kuukauden ollut artikkelin, mutta vuosia asunut ei enää tiedä.

Sama tulee mieleen suomalaisesta eutanasiakeskustelusta. Yhden virkkeen kysymykseen, sallisitko, neljä viidestä vastaa myönteisesti. Jompikumpi tyypillisistä perusteluista siis vetää puoleensa, joko yksilön itsemääräämisoikeus tai kärsimyksen välttäminen. Kummallekin voi antaa facebook-peukun: tykkään.

Kun sentään puhutaan ihmisen elämän ja kuoleman ehdoista, kysymyksenasettelua on pakostakin tarkennettava. ETENE haluaa kohdistaa eutanasiakeskustelun niihin sietämättömästi kärsiviin potilaisiin, joille ei nykykeinoin voida löytää riittävää lievitystä ja jotka itse toivovat kuolevansa.

Vihreät taas näyttävät nojaavan itsemääräämisen suuntaan: ”Ihmisellä on oikeus hyvään kuolemaan halutessaan viime kädessä avustettuna.” Niukka lausahdus herättää oitis lisäkysymyksiä. Mistä tulee tuo ”oikeus” ja vastaako sitä jokin velvollisuus? Millainen on ”hyvä kuolema”?

Miten ilmaistaan ”haluaminen” ja riittääkö se? Mikä on ”viime käsi” – viittaako tämä toimintakyvyn puutteeseen tai kestämättömiin kipuihin? Tarkoittaako ”avustaminen” itse asiassa itsemurhassa auttamista; olisihan voitu myös kirjoittaa ”toisen toteuttamana”?

Eutanasiaa myös vastustetaan erilaisin perustein. Kaikenlaista surmaamista voidaan pitää ehdottomasti kiellettynä – samaan tapaan kuin absoluuttinen pasifisti suhtautuu sotaan. Mutta voidaan myös ajatella, että eutanasia tulisi kohdistumaan vääriin ihmisryhmiin. Näin kävisi vähintään ajan myötä, kun toiminnasta tulisi tavallaan tavanomaista: oikeus elämään alkaisi edellyttää tiettyjen laatukriteerien täyttämistä.

Niin kestämättömistä kivuista kuin epäilyttävistä päätöksistäkin toisten puolesta on julkisuudessa esitetty vastaansanomattomia esimerkkejä. Esko Seppänen on kertonut poikansa kuolemasta sappitiehytsyöpään ja Kalle Könkkölä paitsi omasta peruuntuneesta kuolinhalustaan myös muusta kokemastaan: ”Olen ollut myös mukana kammottavissa tilanteissa, joissa ystäväni ovat joutuneet hengityskoneen varaan, mutta lääkärit eivät ole hyväksyneet koneen käyttöä.”

Minusta tällaiset esimerkit ovat sivuuttamattomia. Juuri niiden vuoksi eutanasiasta pitää nyt keskustella eikä vielä äänestellä tai lyödä kantoja lukkoon. Herkullisesti otsikoidussa artikkelissaan ”Ne toiset ovat väärässä ja moraalisesti arveluttavia” dosentti Olli-Pekka Vainio ei käsittele eutanasiaa, mutta vetoaa fiksusti itse kuhunkin: ”Itsetutkistelu ei ratkaise erimielisyyksiä eikä poista niitä, mutta se voi saada meidät ymmärtämään miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme ja miksi nuo aidan toisella puolella ajattelevat toisin. Joskus voimme saavuttaa aidon yksimielisyyden, mutta usein emme.”

Konsensus voisi löytyä, jos keksisimme, miten yhtä aikaa pidämme ehdottomasti voimassa säännön ja sen poikkeuksen: surmata ei saa, mutta on tapauksia, joihin kielto ei kohdistu. Toisten mielestä tämä toteutuu yksinkertaisesti ja helposti siten, että kriteerit ovat selvät ja tiukat. Toisten mielestä taas mikä tahansa kriteeristö vie kaltevalle pinnalle ja taittaa säännöltä terän.

Suhtaudun eutanasiaan kohtalaisen epäluuloisesti. Mutten ole innostunut kertomaan, ketkä ovat väärässä, ketkä moraalisesti arveluttavia ja miten Lähi-idän tilanne ratkaistaan. Ehkä keskusteltuani, mutten nyt.