Kolumni, Turun Sanomat

Sain sähköpostin. En ollut sen ainoa vastaanottaja eikä se ollut ainoa laatuaan. Selkein väittein etenevä viesti oli otsikoitu Asunnottomat joutuivat turvapaikanhakijoiden jalkoihin.

Kirjoittaja kysyi: ”Turvapaikanhakijoita varten perustetaan kiireellä uusia vastaanottokeskuksia ja luterilainen kirkko tarjoaa tilojaan ja leirikeskuksiaan turvapaikanhakijoille. Suomessa on vuosikausia ollut kymmeniä tuhansia asunnottomia ja kodittomia eri puolilla Suomea. Minne nämä ihmiset unohtuivat poliitikkojen puheissa ja mediassa? Voitaisiinko samalla innolla auttaa asunnottomia kuin nyt turvapaikanhakijoita?”
Kirjoituksessa meinattiin myös, ettei seurakuntien diakonia auta vuokrarästeissä. Tämä kun ei vastaa omaa kokemustani, pyysin kommenttia asiantuntijalta. Mitä Suomen asunnottomille kuuluu ja mitä oma kirkkomme tekeekään?
Viime vuoden lopussa asunnottomia oli 7.107. Heistä 5.414 asui väliaikaisesti sukulaisissa tai tuttavan luona. Eurooppalaisen asunnottomuustyön kattojärjestön Feantsan mukaan Suomi on ainoa EU-maa, jossa asunnottomuus laskee edelleen. Ranskassa kasvua on 50 prosenttia ja Ruotsissakin 29.
Asumisneuvontatyöllä estettiin vuonna 2014 yli 500 häätöä. Vain harvoissa seurakunnissa on tehty periaatepäätös olla maksamatta vuokrarästejä. Ja silloin kun näin on, autetaan muissa tarpeissa.
Tämän vuoden alusta Suomessa on sekä lisätty asumisneuvonnan resursseja että nostettu tukiprosenttia. Tarvitaan monia toimia: lisää kohtuuhintaisia koteja, palveluja, neuvonta- ja tukijärjestelmiä sekä yleisesti työtä syrjäytymisen ehkäisemiseksi.
Hätä ei siis ollutkaan sen näköinen kuin viestissä oletettiin. Se kuitenkin näytti siltä tai ainakin tuntui sellaiselta. Ja joka tapauksessa meillä on 7.107 asunnotonta liikaa.
Minusta ja minunlaisteni tarpeista ei piitata. Jokin siinä on, että niin monesta tuntuu siltä. Osaselitys on kyllä ymmärrettävä, mutta ei se riitä: koti-Suomessa ongelmat kehkeytyvät pikkuhiljaa eivätkä yhtäkkisen dramaattisesti. Tavallisen ihmisen on usein vaikea saada niistä selvää kuvaa. Ja median videota.
Tietoa kuitenkin on. Suomalaista huono-osaisuutta tutkiva professori Juho Saari pitää avainkysymyksenä koetun tasa-arvoisuuden edistämistä. Suomessa kun voidaan puhua jopa ”hyvinvoivan enemmistön diktatuurista”: hyvinvoivia on riittävästi, jotta keskiarvokin näyttää tyydyttävältä.
Huono-osaisuuden notkelmissa asiat ovat toisin ja sellaisiksi myös koetaan. Siellä on totta, että viimesijaisen turvan rakenne ja taso eivät riitä kattamaan ihmisten asumisen kustannuksia ja takaamaan hyvän elämän edellytyksiä. Voi olla, että yhä ollaan samassa laivassa, mutta sen pohja vuotaa. Kylmä vesi loiskii alakansilla, vaikka ylhäällä on lämmintä ja mukavaa.
Paitsi tutkimuksella myös diakonialla tulee olemaan yllin kyllin työtä koetun todellisuuden kuuluttajina, kun Suomessa nyt säästetään. Osa leikkauksista tulee viiltämään jo valmiiksi heikoilla olevia. Päättäjien on syytä olla korva tarkkana ja valmiina korjaamaan kohtuuttomuuksia ja mahdottomuuksia.
Asuminen on tärkeää, koti on olennainen. Saari pitää kaiken kaikkiaan ensisijaisena tavoitteena kohtuuhintaista ja turvallista asumista kasvukeskuksissa. Tätä ei tietenkään saada aikaan sulkemalla vastaanottokeskuksia, vaikka asumisesta kummassakin on kysymys.
Voitaisiinko samalla innolla auttaa sekä asunnottomia että turvapaikanhakijoita, minulta kysyttiin. Miksei innollakin, mutta samalla myötäelämisellä ja vastuuntunnolla yhtä kaikki.