Kolumni, Turun Sanomat

Kun olin viime viikolla palaamassa Helsingistä, asemalla mies huusi evankeliumia ämyriin. Korostuksesta päätellen hän tuskin oli Suomessa syntynyt. Ei hän kummallisia puhunut, mutta kummallisen kiihkeästi kumminkin.

Toisaalta olisi tehnyt mieli peukuttaa, kun joku on asiansa kanssa noin tinkimätön. Ja kun omakin asiani on evankeliumi.

Toisaalta en tykännyt yhtään ja painelin niska kyyryssä lippuautomaatille. Ohitukseen vaikutti myös se, mistä tulin. Olin vielä vartti sitten ollut trialogissa juutalaisten ja muslimien kanssa. Luimme pyhien kirjojemme tekstejä rakkaudesta ja keskustelimme niistä hyvässä hengessä.

Ämyrikristillisyys on juuri sitä, mitä moderni kaupunkisuomalainen karttaa. Se ei huuda häntä takaisin tai kutsu luo. Se päinvastoin profiloi uskonnollisen uskon alkeelliseksi, yksioikoiseksi ja autoritatiiviseksi uskotteluksi. Tylsäksi, tympeäksi ja tunkkaiseksi.

Tuommoinen ei nappaa, kun on juuri jutellut suufilaisen ja kristillisen mystiikan yhtäläisyyksistä tai kuunnellut Talmudin tulkintoja erilaisista rakkauden muodoista. Se uskontojen maailma, jonka tunnen, on kulttuurisesti äärimmäisen rikas ja antoisa. Ja älyllisesti mitä kiehtovin ja innostavin.

Die Zeit haastatteli vastikään kirjailija ja orientalisti Navid Kermania. Kermani on iranilaistaustainen muslimi, jonka väitöskirja Jumala on kaunis käsitteli Koraanin estetiikkaa. Viime vuonna hän piti Saksan liittopäivillä juhlapuheen perustuslain 65-vuotisistunnossa.

Haastattelussa Kermani toteaa ”vaikutelman siitä, että uskonnot olisivat kadonneet, pätevän vain kapealla vyöhykkeellä Skandinavian ja Pohjois-Espanjan välillä”. Hänestä on selviö, ettei julkinen valta tunnusta mitään uskontoa. Uskonnon täysi torjunta kuitenkin köyhdyttää yhteiskunnan perin juurin.

Uskonnollisesti lukutaidottomassa yhteiskunnassa kyllä kuullaan ämyrin ääni. Siellä myös havaitaan uskonnolla perusteltu etova väkivalta. Sitä ei sitä vastoin tunnisteta, että tyypillisesti ”uskonto on elämänmuoto, tapa antaa arjelle sellainen rytmi, jota itsestään ei ole”.

Uusimmassa kirjassaan Kermani tutkii kristillistä estetiikkaa. Kuvattoman kulttuurin kasvatti katsoo juuri sellaisena osaavansa ihastella, millä aisteilla kristillistä traditiota välitetään edelleen. On toki hyvä ymmärtää, mutta olennaisinta on – kyky olla ymmärtämättä. ”Uskonto on aistien kokemus, ei järjen.”

Kermani on hyvä esimerkki siitä, kuinka avaralle kahden kulttuurin rajalta voi nähdä. Samalla hän saa ihmettelemään, mikä tässä Skandinavian ja Espanjan välisessä käytävässä pimentää niin monen suhteen uskontoon jokseenkin samaksi kuin Seppo Rädyn suhde oopperaan.

Käytävän ulkopuolella näyttää toisenmoiselta. Maailmassa joka kolmas on edelleen kristitty, niin kuin myös seitsemän vuotta sitten. Muslimien suhteellinen osuus on samassa ajassa noussut kaksi prosenttiyksikköä ja on nyt 23. Uskonnottomuudella menee huonosti: prosentit ovat pudonneet kahdestatoista kymmeneen.

Ylen Teemalla Simon Reeve sai äsken pitkät jokimatkansa päätökseen. Jangtsen suulla hänen tulkkinsa kertoi, mitä taloudellisesti jo vaurastuneessa Kiinassa nyt tarvitaan: ”Nyt on sielun heräämisen vuosisata.”

Lamaantuneessa Suomessa meitä ei kuitenkaan ämyreillä herätetä. Pitää päästä aistimaan hyvyyden ja kauneuden lumoa.