Onko kirkolla varaa auttaa?

Vajaat 22 vuotta sitten otsikoin yliökirjoitukseni Turun Sanomiin ”Onko kirkolla varaa auttaa?”. Päädyin siihen, ettei sillä ole varaa olla auttamatta, jos se kerran aikoo kirkko olla. Mutta olipa vain joku keksinyt lässäyttää otsikoksi jotakin niin yleisluonteista ja silopintaista kuin ”Vaikeuksien keskellä odotetaan kirkolta apua”.

Tuommoista aikaa muistelee nykyään melkein haikeana. Vaikkei lukijoiden vikittelemiseksi mentäisikään aivan Ilta-Fingerin Homelius-lööppien tasolle, vauhtia ja töyssähdyksiä ei puutu. Rauman seurakunnan hanke tehdä perheneuvonnasta maksullista muille kuin kirkon jäsenille serveerattiin Ylessä kuolemattomasti ”pakanaperheitä rahastetaan jo”.

Porissa on tosiaan ollut oma systeeminsä jo 1980-luvulta lähtien. Perheasiain neuvottelukeskuksella on sopimuskumppaneina seurakuntia ja kuntia, joiden jäsenille ja kansalaisille neuvottelukeskuksen palvelut ovat maksuttomia. Muille ne maksavat – akuuttia kriisiä ja ensikäyntiä lukuun ottamatta. Aloite maksullisuuteen tuli aikoinaan kirkkoon kuulumattomalta parilta, jonka mielestä ei ollut reilua olla osallistumatta kustannuksiin.

Se siitä rahastamisesta. Muut 40 perheasian neuvontakeskusta auttavat yhtä ilmaiseksi kaikkia. Tarpeesta kun on kysymys, oli se sitten meidän kirkkomme tai jonkin muun kirkon jäsenten, toisen uskonnon edustajien tai uskonnottomien. Töitä tekee yli 160 valikoitua ja erityiskoulutettua ammattilaista.

Tämä kun ei voi olla kovin halpaa, kuka vain tulee kysyneeksi, onko kirkolla varaa auttaa näinkin. Kun kerran kunnilla on velvollisuus järjestää kasvatus- ja perheneuvontaa asukkailleen, eikö se riittäisi? Miksi kirkko satsaa perheneuvontaan näin paljon?

Peruste on sama kuin diakoniassa. Jo melkein puhki toistettujen iskulauseiden mukaan ”on autettava niitä joihin muu apu ei ulotu” ja ”mentävä hädän ääripäähän”. Vaikka aivan avuttomia ei hevin löydykään ja vaikka ääripään loputon etsiminen veisi lopulta ajan itse auttamiselta, diakoninen ärsytyskynnys kyllä ylittyy. Niitä kuuluu auttaa, jotka tällaisessa yhteiskunnassa eivät saa riittävästi apua, vaikka sitä totisesti tarvitsevat.

Perheneuvonnan seitsemän vuosikymmentä eivät ole muuttaneet sitä kirkon käsitystä, että Suomessa tarvitaan apua ja tukea parisuhteisiin. Jossakin toisenlaisessa maassa ja kulttuurissa ääripäät ja ärsytyskynnykset ovat varmaan toisaalla. Meillä tarve saada apua ja kyky auttaa tekevät perheneuvonnasta osan kirkon perustehtävää.

Kun kirkon jäsenmäärä pienenee ja talous heikkenee, kaikkea ei tietenkään voi tehdä eikä niin paljon kuin haluaisi. Silloin joudutaan kysymään, mitä kaikkea, missä laajuudessa ja millä perusteella kirkon jäsenet kustantavat muille? Yksi esimerkki: kirkolle myönnetty osuus yhteisöverotuotosta ei ole enää pitkään aikaan kattanut edes hautaustoimen saati kirkon muiden yhteiskunnallisten tehtävien kustannuksia. Hautaustoimilaki vaatii kirkkoa pitämään yllä yleisiä hautausmaita, mutta yleisyydestä huolimatta kustannusvastuuta valuu koko ajan kirkon jäsenille eikä muille.

Jos perheneuvonnan ja diakonian kohdalla kysytään, onko kirkolla varaa auttaa, vastaus on yhtä selvä kuin 1990-luvullakin. Kirkolla ei ole varaa olla auttamatta, koska koko kristillisyyden pointti on suunnata usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen. Kirkon tehtävä ei ole tuottaa palveluita vaan palvella. Siinä on vissi ero.

Suulla suuremmalla: ”Ystävällisyys, lähimmäisyys ja toveruus – ollaan niissä entistäkin rohkeampia!

Hyvää alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta! ”