Muistiyhteisö

Juha Siltanen on kirjoittanut takuulla mielenkiintoisen näytelmän Vallankumous eli Sisar Huttusen ihmeellinen elämä. Olen sen suhteen vain lehtitietojen varassa. Tosipohjainen tarina Helsingin silloisen Nikolainkirkon valtauksesta vuonna 1917 kuitenkin ilmiselvästi kertoo, mitä vuorisaarnamainen ”vanhurskauden nälkä ja jano” teettää.

Valtaus kesti vain 18 tuntia eikä sitä ennen tätä kukaan enää muistanut. Juuri näinä aikoina se on kuitenkin syytä palauttaa mieliin. Siltasen mielestä suomalainen yhteiskunta tuntuu olevan hajoamassa. ”Meillä vallitsee suuri neuvottomuus arvoista: mihin kuulumme ja mitä haluamme puolustaa henkeen ja vereen” (Kirkko ja kaupunki 1.10.).

AJANKOHTAISINTA ON tuo henki ja veri. Minäkin olen pitkin vuotta yrittänyt hakea selitystä sille, miksi niinkin moni nuori on lähtenyt tästä yhteiskunnasta Isisin riveihin. Turhautumisen täytyy olla perinjuurinen, jos sen voittamiseksi ruvetaan viemään henkiä ja vuodattamaan verta.

Siltasen mukaan moni nykyinen liikehdintä Suomessa kumpuaa aidosta kokemuksesta, että järjestelmä on vailla arvoja. ”Sama meno on Venäjällä ja arabimaissa. Tämä nostalgia ei ole perusteetonta.”

Tähän voisi yrittää väittää vastaan, etteivät arvot ole mennyttä, vaan käyttökamaa. Eikös EU olekin juuri arvoyhteisö? Edeltäjäni Ilkka Kantola on kuitenkin Iltalehden blogissa (21.1.) analysoinut tämän väitteen puhki. Arvoja meillä on vaikka mimmoisia, mutta yhtä mieltä ollaan itse asiassa tavoista toimia. ”Demokratia, oikeusvaltio ja riippumaton tuomioistuinlaitos ovat nimityksiä instituutioille, jotka ilmentävät yhteisesti sovittuja menettelytapoja.”

Kantolan mukaan ”jos halutaan puhua ’Euroopan sielusta’, on silloin ajateltava enemmän yhteistä muistia kuin yhteisiä arvoja.” Luulen kuitenkin, että juuri tässä on ongelma.

Toisaalta asioita muistetaan niin kovin eri lailla ja valikoiden. Toisaalta edistysuskoaan yhä tekohengittävässä länsimaisessa kulttuurissa vanhoja muistelevia tökitään herkästi tikulla silmään. Tokkopa Euroopalla mitään yhteistä muistia on.

Muistihäiriöisessä yhteiskunnassa on työläs hahmottaa, mistä on tulossa ja minne menossa. Traditioiden idea kun olisi kertoa meille, millainen on maailman ja yhteiskunnan luonne ja keitä me kansakuntana olemme. Niin tuumasi viime vuonna kuollut sosiologi Robert N. Bellah.

Bellah käytti käsitettä ”community of memory”. Sen suomalainen vastine ”muistiyhteisö” on alkukielistä parempi.

Ehkä länsimaisuuteen turhautunut kaipaa kadonnutta muistia? Jospa hänelle kelpaa pahoinmuistavakin yhteisö – sellainen kuin Isis – kunhan se vain antaa edes jonkun kuvauksen maailmasta ja itsestä?

SILTASEN KUVAAMASTA anarkistisesta yrityksestä parantaa maailma kerralla ei ollut vaaraa kenellekään. Ei edes yhteiskunnalle, joka sen oitis unohti. Sikäli kuin Suomikaan olisi yksi muistiyhteisö, sen peruskertomukseen kuuluisivat olennaisesti tämmöiset muistumat. Muisteltaisiin myötätuntoisesti myös sivujuonteita ja umpikujia. Tunnistettaisiin myös turhautumiset ja tunnustettaisiin ne aiheellisiksi jos aihetta on.

Väkivallalle ja terrorille ei tästä perustetta saa – henkeen ja vereen ei pidä puuttua. Mutta mitä jos kertaisimme ja kertoisimme perustarinaamme sitä hakien, mitä se sanoo välittämisestä, mukaan ottamisesta ja yhteenkuuluvuudesta?

Mitä Siltanen nimittää suureksi neuvottomuudeksi arvoista saattaakin olla avuttomuutta yksilönvapauden ja yhteisön tarpeen yhdistämisessä. Länsimaisen muistiyhteisön on aika kaivaa sosiaalisten suhteiden arvostus muistinsa lokeroista.