Kolumni, Turun Sanomat

Viikko sitten yritin ostaa Helsingin rautatieasemalta paluulipun Turkuun. Jonotusnumeroni oli kai 220 ja kolmessa avoimessa myyntipisteessä palveltiin asiakkaita 45-47. Vaikka välistä noin 140 asiakasta olikin jo häipynyt, kävelin suoraan VR:n bussin ovelle ja ostin lipun sieltä.

Linja-autossa ei oikein voinut lukea, kuten olin suunnitellut. Sitä vastoin oli aikaa ajatella aamuisen Hesarin kertomusta tutkijarouvasta, joka jäi liputta, kun kone kesken kaiken tilttasi. Kun hän ei suostunut ostamaan uutta lippua siltä varalta, ettei ensimmäinen yritys olisi kirjautunut ja VR olisi kärsinyt tappiota, hänet poistettiin Riihimäellä junasta, kohteliaisuutta selvästi säästellen. Jatkokeskustelussa VR vetosi siihen, että kaikki sen edustajat toimivat firman ohjeiden mukaisesti.

Bussin kiitäessä pimeydessä kohti Turkua mieleen nousi WWJD: what would Jesus do? Eettisenä mittapuuna se maistuu yleensä aivan liikaa Amerikalta ja liian vähän viileältä harkinnalta. Silti sillä on puolensa: omien kannanottojen ja oman toiminnan vertaaminen ilmeisen oikeudentuntoisen, itsenäisen ja rohkean persoonan tekemisiin saattaa avata käyttökelpoisia näkökohtia ja nostattaa hyvää motivaatiota.

Eettiset teoriat voidaan karkeasti jakaa kahtia: yhtäältä sääntöetiikkaan ja toisaalta päämääräetiikkaan. Käytännössä nämä enimmäkseen limittyvät. Se, jonka mielestä oikeus toteutuu oikeita sääntöjä noudattamalla, toki luottaa siihen, että säännöt tähtäävät hyvään. Se taas, jonka mielestä oikein on se, mikä kulloinkin edistää hyvää päämäärää, tulee yhtä kaikki toistaneeksi tiettyjä malleja ja suostuneeksi niin omiin kuin muidenkin sääntöihin.

VR näyttää edustavan tyylipuhdasta sääntöetiikkaa – ’säännöt ovat noudattamista varten’. Vaikka päämääränä olisikin saada asiakas määränpäähän, oma virhekään ei riitä perusteeksi poiketa ohjeesta ja vaikka kirjoittaa erillinen todistus tapahtuneesta. Jeesus taas suosi päämääräetiikkaa. Oli työnteko sapattina sitten kuinka kiellettyä tahansa, silloin sopi parantaa, koska ’ihminen ei ole sapattia varten, vaan sapatti ihmistä varten’.

Säännön ja päämäärän ristiriita on tietenkin klassinen. Maailmankirjallisuuteen tulisi syvä lovi, jos siitä siivottaisiin kaikki kamppailu, noudattaako sääntöä silloinkin, kun sen tuloksena olisi tuhoa vai hylätäkö sääntö, jos näin tuotetaan onnea. Ja mitä näytelmiä ja elokuviakaan meille enää jäisi?

Jeesuslaiselle päämääräetiikalle on tyypillistä asettua uhrin puolelle; tähän ovat äskettäin kiinnittäneet huomiota erityisesti ajattelijakaverukset Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander. Dialogikirjassaan Uskon sanat he työstävät René Girardin ajatuskulkuja Jeesuksen uhrin käänteentekevyydestä. Vaikkapa näin: ’Ehtoollinen on uhriateria uhraamisen päättämisen muistoksi… Ehtoollinen on Jeesuksen uhriuden sisäänottamista ja siitä osalliseksi tulemista, minkä myötä kristitty asettuu osalliseksi uhrin asemasta. Ehtoollinen on vainottujen, eikä vainoojien, ateria.’

Länsimaiseen kulttuuriin on kaikessa kuluneisuudessaankin jäänyt uhriin samastumisen jälki ja eetos. Sen pointti on toisen asemaan asettuminen ja vahvojen uhriksi jääneiden heikkojen auttaminen. Raiteiltaan suistuneena uhriin samastuminen ei kuitenkaan ulotu minää kauemmas: hyvinkin hyvinvoiva ’uhriutuu’ ja pyrkii näyttäytymään kovinkin kaltoinkohdeltuna.

Oikuttelevan lipunmyyntikoneen uhriksi joutuminen ei ole erityisen kamalaa, mutta suht kurjaa kumminkin. Jeesus olisi olletikin toiminut Vapahtajana ja kirjoittanut vapaalipun.