Kolumni, Turun Sanomat

…hyvästä kampanjasta, joka on ollut aivan fantastinen. Tosin näyttää siltä, ettemme ole saaneet sanomaamme perille sillä tavoin kuin toivoimme.

Ei ole sattumaa, että kirkon nelivuotiskertomusta Haastettu kirkko voi osuvasti kommentoida poliittisella vaaliretoriikalla. Suomalaiset eivät oikein tiedä, miten suhtautua puolueisiinkaan.
Siinä kuin kirkon jäsenmäärä on 1970-luvulta pudonnut noin viidenneksen, puolueiden jäsenet ovat huvenneet noin puoleen. Kantaa puolueohjelmiin ei juuri kysellä (mikä lienee viisasta…), kun taas Kirkon tutkimuslaitos tenttaa säännöllisesti, miten itse kukin uskonnollisesti uskoo jos uskoo.
Äkkiseltään näyttää siltä, ettei sanoma tosiaankaan ole mennyt perille. Viimeksi vain 27% katsoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan ja 23% ’Jumalaan, joskin eri tavalla kuin kirkko opettaa’. Tästä eteenpäin epävarmuus lisääntyy kääntyäkseen lopulta kielteisyydeksi.
Jos kristillinen usko olisi olennaisesti opillisten lauseiden varmaa totena pitämistä, tämä olisi koko totuus. Teologit kaikkein sivistyneimmästä päästä kuitenkin vääntelehtivät moisen näkemyksen edessä.
Niin kuin vaikka dosentti Petri Järveläinen (Kotimaa24 6.11.12): ’Kysymyksellä ’uskotko miten kirkko opettaa’ ei de facto mitata ihmisten uskon laatua. Sillä voi suuntaa-antavasti selvittää uskonnollisen auktoriteetin asemaa ihmisten elämässä. Semmoinen on menettänyt merkityksensä. Se on hyvä asia eikä hirveä asia. Se ei ole kriisi vaan tervehtyminen.’
Vaikkei suosisi uskonnollista anarkiaa – ja, kas kummaa, minusta uskonnollista auktoriteettiakin voisi hitusen olla – voi silti olla Järveläisen kanssa yhtä mieltä siitä, ettei uskonnollinen usko ole luottamusta lausetotuuksiin. Jumala kun ei ole lause vaan persoona.
Nelivuotiskertomusta voi yllättäen lukea myös siten, että sanoma on mennyt perille oikein hyvinkin. Ensiksi kyllä näyttää siltä, ettei: kirkkoon kuulumisen perusteet on ryhmitelty viiteen nippuun, joista ’hengellisistä syistä’ mikään ei yllä edes ’melko tärkeänä’ yli 50 prosentin rajan.
Kuten saattaa arvata, hengelliset syyt ovat tyyppiä ’kirkon opettama usko on minulle tärkeä’ ja ’mahdollisuus osallistus jumalanpalveluksiin’. Hämmästymättä ei sitä vastoin voi havaita, että muihin syihin on luettu vaikkapa ’mahdollisuus saada lapselle kristillinen kaste’ ja ’kirkko auttaa vaikeuksissa olevia ihmisiä’.
Vaan mitä tuumasikaan Luther: ’Kaikki teot paitsi usko on suunnattava lähimmäiseen. Sillä Jumala ei vaadi meiltä mitään tekoa häntä itseään kohtaan, vaan ainoastaan uskoa Kristuksen kautta. Sen jälkeen älä ajattele muuta kuin että teet lähimmäisellesi kuten Kristus on tehnyt sinulle. Etsi, missä on köyhiä, sairaita ja kaikenlaisia kurjia; heitä auta.’
Oho. Luterilaisen kirkon jäsenet ovatkin siis varsin vahvasti kiinnittyneet juuri sellaiseen hengellisyyteen, jota kirkko on vuosisadat opettanut ja saarnannut. Erilaisten auttamiseen liittyvien kuulumisperusteiden kannatus kun huippii 80 prosentissa ja ylikin. Ja kasteen niin ikään.
Kirkon sanoma ei tosiaankaan ole mennyt läpi sellaisena kuin voisi toivoa – sen läpäisyä kun ei oikein tunnisteta silloinkaan, kun se on kaikkein vastaansanomattominta. Kampanja kyllä on fantastinen: nelivuotiskertomus kertoo sadoilla sivuilla onnistuneesta ja merkityksellisestä työstä.
Aivan lopuksi haluan kiittää siitä: Kiitokset joka ikiselle, jonka takia kirkko on tämän näköinen! Ei hätä ole tämän näköinen. Hätäkelloja passaa soittaa vain sellaisen kirkon, jossa uskon ja rakkauden kytky on katkennut.