Kolumni, Maaseudun Tulevaisuus

Kävin isänpäivänä kirkossa. Saarnansa sivujuonteena pappi tuli viitanneeksi siihen, kuinka on pelätty, että ”Jumala heittää kuuman kiven päähän”. Kummallista käytöstä Taivaan Isältä.

Koko juttu oli minulle lapsuudessa aivan vieras. Kun siitä sittemmin kuulin, pidin sitä ihan pöljänä ja hyvin vastenmielisenä.

Toisaalta ihmetyttää, miksi kivi pitäisi kuumentaa: kivi osuu päähän aivan riittävän kipeästi kovuuttaan, eikä kuumentaminen tuota mitään lisäarvoa.

Toisaalta ajatus Jumalasta, joka kasvattaa tai rankaisee kiviä heittelemällä ja päähän tähtäämällä, ei mahdu päähän. Semmoiseenko Jumalaan muka pitäisi uskoa ja luottaa?

Niin oudolta kuin kuumien kivien heittely tuntuukin, sillä voi olla ymmärrettävä taustansa. Keväällä 1990 meteo­riitti iskeytyi hollantilaisessa Glanerburgin pikku­kylässä katon läpi talon yläkertaan. Oli alkuilta eikä kukaan ollut vielä vuoteessa. Jos olisi ollut, olisi saanut kuuman kiven sirpaleita päähänsä.

Taivas on tila, jossa ”katsotaan Jumalaa kasvoista kasvoihin”, jossa rakastava ja hyväksyvä vuorovaikutus täydellistyy. Tämän taivaan on kuitenkin mielletty olevan yläilmoissa, taivaalla. Kun sieltä on lentänyt kuuma kivi, sitä on saatettu pitää terveisenä Jumalalta. Tosin vähemmän rakastavana ja hyväksyvänä. Semminkin, jos osuma on tullut päähän.

Vieläköhän saisi kiinni siitä, missä päin Suomea kuuman kiven heittelystä on erityisesti puhuttu? Ja mistä alkaen? Marraskuussa 2013 uutisoitiin Floridasta, että meteoriitti oli liipannut 7-vuotiaan pojan päätä – ehkä niin on käynyt Suomessa joskus kauan sitten?

Tulesta ja tulikivestä puhutaan Raamatussa ihan vähän, mutta mielikuva on tehokas. Siksi siitä on tullut suorastaan sanonta. ”Satakoon jumalattomien päälle tulta ja tuli­kiveä!” manaa psalmi 11.

Seuraavat kaksi pyhäpäiväämme ovat valvomisen sunnuntai ja Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Jälkimmäistä on vanhastaan nimitetty tuomiosunnuntaiksi. Vaikka mielikuvat saattavatkin olla aika kuumia tai jopa tulisia, tähtäyspiste ei ole räiskeessä, rymistelyssä eikä rangaistuksessa.

Koraanissa – ainakin sen uusimmassa käännöksessä – Jumala ja tuomiopäivä suorastaan rinnastuvat uskon kohteina (2:62): ”Niitä uskovista sekä juutalaisista, kristityistä ja saabilaisista, jotka uskovat Jumalaan ja viimeiseen päivään ja tekevät hyviä töitä, odottaa palkka heidän Herransa luona. Ei heidän tarvitse pelätä, eivätkä he joudu suremaan.”

Kristillisessä kielenkäytössä on pyritty olemaan tarkkoja sen suhteen, miten Jumala-uskosta puhutaan. On eri asia uskoa Jumalaan, uskoa Jumala ja uskoa Jumalaa. Siis luottaa, tietää tai myöntyä. Viimeinen päivä voidaan kyllä uskoa, mutta viimeiseen päivään ei uskota niin kuin Jumalaan uskotaan.

Tuomiopäivällä on saatettu pelotella kuin kuumia kiviä nakkelevalla Jumalalla. Kristuksen kuninkuudessa on kuitenkin kysymys toisaalta absoluuttisesta oikeudenmukaisuudesta, toisaalta ehdottomasta armosta. Nämä toteutuvat yhtä aikaa, sisäkkäin ja täysin vasta loppujen lopuksi.

Semmoista asiantilaa sopii kuitenkin jo nyt ennakoida ja tavoitella.