Kenelle eivät kellot soi?

Eikö sukutilan viljely pitäisi lopettaa samoin?

Ehkä jopa 800 kirkkoa 20 maassa soitti saattokelloja Aleppon pommitusten uhreille. Oman hiippakuntani kirkoista oli mukana ainakin 55.

Melkeinpä kaikissa ihmisissä ja kaikkialla soitto löysi kaikupohjan. Tuhoamista ja tappamista ei kestä vain katsoa. Kellonsoitto on yhtä aikaa vastalause, rukous ja hätähuuto.

Silti joidenkin mielestä kysymys oli teko­pyhästä soittelusta. Miksi nyt – mitä kaikkea onkaan päästetty ohitse kaikessa hiljaisuudessa? Ja miksi juuri nämä uhrit – mikseivät kirkonkellot moikaa vaikkapa Lähi-idän vainotuille kristityille?

Hyvä, että kysytään. Yksiselitteistä vastausta kun ei ole. Joitakin vuosia sitten arvostelin kirjat Saksan kaupunkien pommituksista ja Neuvostoliiton vankileireistä. Otsikoin juttuni inhorealistisesti ”Keitä saa listiä ja minkä hyväksi?”

Otsikon taustalla oli ennen muuta saksalaisten siviilien kohtalo. Heitä kuoli ainakin puoli miljoonaa, pelkästään lapsia 75 000. Näistä uhreista ei pitkään kuitenkaan puhuttu mitään, koska Saksan omat sodanaikaiset rikokset ihmisyyttä vastaan ovat niin hirveitä ja vastaansanomattomia.

Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että toisten kärsimyksellä ja kuolemalla ei olisi niin väliä. Tai että jotkut olisivat enemmän uhreja kuin toiset. Ainakaan niin ei kuulu olla. Ehdottomasti ei.

Kellot soivat joillekin ja toisille eivät ihan vain siksi, että äkkiä jokin koskettaa ja osuu. Silloin sopii soittaa – mutta muistaa samalla kaikkia niitä, joiden tuska ja ahdistus ovat jääneet ääntä vaille.

Saattokellot saattavat tämän elämän päättänyttä. Ne voisivat olla osa muutakin luopumisen tai lopettamisen liturgiaa. Sellaista meillä ei varsinaisesti ole.

Kun viimeiset munkit lähtivät Valamosta 19.3.1940, isä Simforian soitti luostarin suurinta kelloa 12 kertaa luostarin lopettamisen merkiksi. Vaikkei niistä lopulta Valamon kuolinkelloja tullut.

Olen joskus miettinyt, eikö sukutilan viljely pitäisi lopettaa samoin. Kahteentoista vellikellon lyöntiin ja rukoukseen, joka jättää kaiken Jumalan käsiin.