Kolumni, Kotimaa-lehti

Vaikkei siltä ehkä tunnukaan, avioliittokeskustelussa on käytetty myös vaahdottomia puheenvuoroja. Sellainen oli Helsingin Sanomien pääkirjoitus äänestysviikolla. Lehti asettui tukemaan muutosta tuumaten Suomen olevan ’jo valmis uuteen avioliittolakiin’ (HS 27.11.). Vaikka se saattoikin erehtyä valmiuden suhteen, se yhtä kaikki eritteli kysymystä sekä rauhallisesti että tarkkakatseisesti.

Hesarin mukaan lähinnä adoptio-oikeuteen ja yhteiseen nimeen liittyviä poikkeuksia lukuun ottamatta ”voi siis sanoa, että Suomessa on jo sukupuolineutraali avioliittolainsäädäntö, mutta se toteutuu kahden erillisen lain kautta”.

Niinpä niin. Eduskunnassa ei äänestetty siitä, antaako yhteiskunta samasukupuoliselle suhteelle perhetyyppiset oikeudet vaiko ei. Vielä vähemmän siellä äänestettiin siitä, saako ihmisiä halveksia, hyljeksiä tai sortaa heidän sukupuolisen suuntautumisensa vuoksi.

Kysymys on ennen muuta nimikkeestä ja varmaankin myös seremonioista. Juuri tämän HS tunnisti hyvin: ”Kyse on kulttuurisesta ja symbolisesta linjanvedosta.”

Tällaisia seikkoja usein vähätellään, mutta tästä esimerkistä näkee, ettei kannattaisi. Kun vaikkapa seurakuntia tai kuntia yhdistellään, omaa nimeä tai vaakunaa on pidetty joutavina toissijaisuuksina. Tärkeintä kun on tuottaa palveluja halvoin yksikkökustannuksin.

Useimmat tunnistavat pitävänsä tärkeänä, että maan nimi on Suomi ja että sillä on symboleita ja instituutioita, joihin tiivistyy tietoisuus kuulumisesta tähän muistiyhteisöön, perintöön ja kertomukseen.

Monien järkevien, ystävällisten ja hyvin käyttäytyvien vakaumuksellisten kristittyjen mielestä ei olisi ollut syytä muuttaa sitä pitkäaikaista ja laajaa kulttuurista käytäntöä, jonka mukaan avioliitto on naisen ja miehen keskinäinen elämänmuoto.

Monien järkevien, ystävällisten ja hyvin käyttäytyvien vakaumuksellisten kristittyjen mielestä on tullut aika laajentaa avioliittoa koskevat symbolit ja seremoniat koskemaan myös samasukupuolisia liittoja.

Huonosti käyttäytyviä ja ylimielisiä ei tässä tarvitse ottaa huomioon: hävetkööt. Fiksutkin voisivat lopettaa toistensa motiivien arvailun, vastapuolen kannanmuodostuksen psykologisoinnin ja facebook-päivittelyn.

Huomiota sietäisi nyt saada se selvä havainto, että olemme lujasti yhtä mieltä olennaisesta asiasta. Siitä, että symboleilla, seremonioilla ja peruskertomuksilla on aivan tavaton merkitys.

Olemme yhtä mieltä siitä, että meidän on pysyminen sillä kulttuurisella ja symbolisella linjalla, joka tekee meistä Kristuksen seuraajia. Hesaria mukaillen: ”Voi siis sanoa, että me olemme jo yhtä, mutta siitä kerrotaan kaksi erillistä kertomusta.”

Miten näistä kahdesta punotaan yksi yhteinen? En minä vain tiedä. Mutta se on selvä, että kirkon todelliseen ykseyteen riittää, että ollaan yksimielisiä evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.