Kolumni, Kotimaa

Meidän on katsominen Jumalan jälkiin. Tämä on jäänyt mieleeni Emmanuel Levinasilta, liettualais-ranskalaiselta filosofilta. Juutalainen Levinas tunsi perinteensä hyvin. Toisen Mooseksen kirjan (33:23) mukaan Mooses sai katsoa vain Jumalan perään. Vain selkäpuolta, ei kasvoja.

Vaikka kristillinen traditio siitä onkin joskus lipsunut, sen enempiä kasvoja kuin Nasaretin Jeesuksen ei Jumalalle pitäisi kuvitella, kuvata tai kuvittaa. Eikä häntäkään voi tänä aikana katsella niin kuin ketä tahansa. Kiinteinkin seuraaja saa nähdäkseen enimmäkseen ja nimenomaan jälkiä.

Jumalan ja ihmisen vuorovaikutussuhteen toinen pää on näkymättömissä. Toisessa päässä näkyvät jäljet. Joskus jäljet pelottavat, usein ihastuttavat.

Kävin keväällä Istanbulissa Theotokos Pammakaristos –kirkossa. Se kertoo kirkkaasti, millaisessa kokonaisuudessa kristitty on mukana.

Ylimpänä katossa on mosaiikki, josta alhaalla olijoita katsoo Kristus Kaikkivaltias. Sen alapuolella seiniä kiertää sarja ikoneita Kristuksen elämän tapahtumista, joita hyvin sopii nimittää salaisuuksiksi.

Tämän alla on vastaava sarja Jumalansynnyttäjäksi kutsutun Marian elämän mysteereistä ja seuraavana pitkä rivi pyhiä. Alin kerros ovatkin sitten kirkossa kulloinkin olevat ihmiset, kristityt, me.

Alemmas laskeuduttaessa Jumalan jäljet eivät katoa, vaan muuttuvat tunnistettaviksi. Siksi pyhäinpäivä on aivan olennainen osa Jumalan jälkiin katsomista. Pidän sitä korvaamattomana. Enkä ollenkaan kummastele, että luterilaisessa kirkossa vielä pitkään reformaation jälkeen saarnattiin pyhien elämästä.

Mistään saarnasta ei mikään niin jää mieleen kuin kuvaus siitä, mitä usko jonkun ihmisen elämässä on teettänyt. Millaisen jäljen Jumala on painanut. Mitä käsitteellisempää puhe on, sitä herkemmin se haihtuu.

Tottahan olisi mukavaa väittää, että Jumalan jäljet olisivat kauttaaltaan kauniita eivätkä kivistäisi. Mutta ei se niin ole: mitä sitten tarkoittaisi kehotus ottaa ristinsä, jos aikoo seurata Jeesuksen jälestä? Näytelmäkirjailija Dennis Potter totesi: ”Usko on minulle haava, ei lääke.” Ei hän ole ollut ainoa.

Jäljityksistä helppolukuisinta – vaan ei sen vuoksi yhtään helppohintaista – on se, mikä Paavalin mielestä on ainoa tärkeä: rakkautena vaikuttava usko. Pyhinä tai pyhimyksinä pidetyt ihmiset ovat usein menneet äärimmäisyyksiin juuri tässä. Semmoinen liikuttaa.

Ainakin se liikuttaa mieltä sen verran, että sen muistaa. Mahdollisesti se liikuttaa jopa siinä määrin, että elämä liikahtaa toiseen asentoon. Sellaiseen, joka suuntautuu kohti toisia.

Jumalasta saattaa nähdä vain selkäpuolen, mutta kyllä meille kasvotkin näytetään: Jumalan jälki maailmassa on ihmiskasvoinen elämä. Sitä eläviä nimitetään pyhiksi ja muistetaan pyhäinpäivänä.