Kolumni, Maaseudun Tulevaisuus

Kävin piispantarkastuksella seurakunnassa, jossa on jopa arkkihiippakunnan mittapuulla tosi komea keskiaikainen kivikirkko. Se innosti siteeraamaan professori Laura Kolbea: ”Kaupungit ja kylät ilman kirkkoa olisivat kuin järvi ilman vettä.”

Kirkot ovat maiseman itsestään selviä kiintopisteitä. Jotta ne olisivat myös elämän tuki­pisteitä, niille tulee olla käyttöä. Niiden ei kuulu jäädä silleen, vaan antaa potkua.

Hiippakunnassamme julkaistiin aikoinaan vuosikirja, jonka nimeksi oli annettu Purjeena perinne. Purjehtijat oudoksuivat sitä aika lailla. Paremminkin kirja olisi saanut olla Kölinä perinne.

Arvostelijat olivat oikeassa. Vasta kun purjehtimisen kieli­kuvaan liitetään myös köli, se toimii – mutta silloin jokseenkin täydellisesti. Semminkin, kun kirkon vanhin symboli on laiva.

Laivan kuuluu kulkea. Ei pidä uskoa Anders Odheliusta, joka kirjoitti virressään: ”Ristin luona ankkurissa laivan olla pitäisi.” Laiva on elämän merta varten. Siellä kirkkolaiva seilaa kohti taivaan­rantaa. Taivaan hamina on sen määrä­satama ja vasta sinne se pysähtyy.

Köli ilman purjeita, perinne ilman tulevaisuudenuskoa, ei vie mihinkään. Purjehtiminen ilman köliä taas johtaa siihen, että ”ajelehtii kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä” (Ef. 5:14) tai pikemminkin ajan tuulten. Ilman köliä kun ei pääse kuin myötäiseen.

Tuulta vasten tai ylös tuuleen nousee, kun köli pitää ja purjeet vetävät. Piispantarkastuksella tuumimme, että kun kölinä on perin vankka perinne, purjeita voi riskittä avata enemmänkin. Kirkolla on oma armon asiansa, jota se ajaa sekä luottavaisesti että luovasti.

Ilman kuvakieltä: kun tietää, mistä tulee ja mikä on, voi huoletta antaa mennä, innostua ihmeellisyyksistä ja kokeilla kaikenlaista. Kivikirkko ei jökötä mäellään, vaan kutsuu, viittaa ja jopa yllyttää.

Jaakko Haavio sen jo sanoitti Postillassaan: ”Ei, älä pelkää, usko ainoastaan, kiristä touvit, käännä tuulta vastaan.”