Kokemus täydentää

Fammuni äiti oli innokas antroposofi. Hänen mummunsa puolestaan tutki teosofiksikin luonnehditun Emanuel Swedenborgin kirjoituksia.

He tulivat mieleeni, kun luin Tiina Mahlamäen ja Terhi Utriaisen tuoreen artikkelin Esoteeristen naisten lumottu toimijuus. Kirjoituksen keskeisin henkilö on näet kirjailija Kersti Bergroth, paappani pikkuserkku.

Esoteria-sana viittaa sisäpiiritietoon. Arkisemmin saatetaankin puhua sala- tai rajatiedosta. Joillekin katsotaan avautuneen sellaisen syvemmän merkitystason, joka ei ilman muuta ole kaikkien nähtävissä ja koettavissa.

Mahlamäki ja Utriainen toteavat, että ”esoteerisuus voi tarjota moderneille suomalaisille naisille heidän uskonnollista tai uskonnotonta katsomustaan täydentävää identiteettiä ja kokemusta”. Valtaosa niin vanhoista kuin uusistakin esoteria-aktiiveista on, yhtä kaikki, luterilaisen kirkon jäseniä.

Vaikka tämmöinen henkisyys ei suinkaan ole vain naisten juttu, se on varsinkin sitä. Artikkeli tarjoaa yhdeksi syyksi, että ”tunnesuhteiden kanssa työskentely on perinteisesti kuulunut naisten kulttuurisiin taitoihin ja on sitä pitkälti yhä”. Eivät miehetkään silti ihan osaamattomia ole ja oppivat koko ajan lisää.

Tarvetta etsiä ”täydentävää identiteettiä ja kokemusta” vahvistaa etenkin luterilaisuutta vaivaava hiukan kuivakiskoinen opillisuus. Luterilaisuuden on sanottu tehneen kirkosta koulun.

Paraisten, Sauvon, Taivassalon ja monen muun keskiaikaisen kirkon holveissa on neljä kirkon opettajaa. Ambrosius, Augustinus, Gregorius ja Hieronymus on maalattu seurakunnan yläpuolelle siksi, että näiden ”kirkon tohtorien” opetuksen kristillisen uskon sisällöstä katsotaan olevan täyttä tavaraa.

Doctor communis ecclesiae on katolisen kirkon korkein kunnianimitys. Nuo neljä piispaa olivat lajissaan ensimmäiset ja saivat tittelinsä vuonna 1298.

Viimeisimmät kuusi kirkon opettajaa edustavat kuitenkin toisenlaista näkökulmaa, kokemuksellista hengellisyyttä ja kristillistä mystiikkaa. Neljä heistä on naisia, Avilan ja Lisieux’n Teresat, Sienan Katariina sekä Bingenin Hildegard.

Koko kirkolle voi siis tunnustetusti olla opiksi myös hengellisen elämän opettaja, joka johdattaa uskon mysteereihin. Ne eivät kuitenkaan ole mitään salatiedettä, vaan julkista elämänviisautta.

Mystikko avaa ja kuvaa, millaisiin prosesseihin mieli ja sielu ja ruumiskin joutuvat, kun antautuu vuorovaikutukseen Jumalan kanssa. Uusi kirkon opettajien nelikko tuottaa vanhaan nähden epäilemättä ”täydentävää identiteettiä ja kokemusta”, mutta puhuu aivan samasta ja yhtäläisestä Jumalasta kuin edellinenkin.

Myös suomalaisen kokemuskristillisyyden varhaisissa auktoriteeteissa on useita merkittäviä naisia. Rukoilevaisuudessa on arvostettu Liisa Erkintytärtä ja Anna Rogelia.

Lars Levi Laestadius taas muisteli ”Lapin Mariaa”: ”Ja vasta nyt, niin ajattelin, nyt minä näen tien, joka vie elämään. Se on ollut kätkössä siihen asti, kunnes sain puhella Marian kanssa.”

Viime vuosikymmeninä kirkkoni keskeinen hengellinen opettaja on ollut Anna-Maija Raittila. Hänen perintöään kantavat paitsi lukuisat virret ja kirjat myös hiljaisuuden retriitit.

Luulen ymmärtäväni, millaista ”täydentävää identiteettiä ja kokemusta” jotkut esiäitini ja sukulaiseni kaipasivat: lisää tilaa niin dialogille kuin omalle kokemuksellekin, ravintoa sekä älylle että tunteelle.

Minusta avaraa on hengellisten opettajien avaama kirkon usko.