Kolumni, Turun Sanomat

Saarnasin pari vuotta sitten itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. 100-vuotismuisteluiden merkeissä viittasin isoisäni marraskuussa 1915 Porthan-juhlassa pitämään puheeseen. Tuolloinen ylioppilaskunnan puheenjohtaja vaati itsenäisyyttä selvin sanoin.

Lainasin kiinnostavaa muotoilua sellaisenaan: ”Me emme mitään muuta varten toivo vapaata Suomea kuin siksi, että täällä voitaisiin häiritsemättä jännittää kaikki voimat aineellisten ja ikuisten arvojen saavuttamiseksi, että tämä maa voisi antaa kaiken, mitä se köyhyydessään voi antaa ihmiskunnan edistyksen hyväksi.”

Henki on sama kuin itsenäisyysjulistuksessa 4.12.1917. Sen mukaan Suomen kansalla on ”kansallinen ja yleisinhimillinen tehtävä”, jonka toteuttamiseksi sen on ”astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana”.

Itsenäisyysaktivistit eivät olleet ”nationalisteja” siinä rajaavassa ja jopa poissulkevassa merkityksessä, jossa sanaa nykyään enimmäkseen käytetään. He olivat kasvaneet kunnioittamaan kansakuntansa perintöä avoimessa runebergiläis-topeliaanisessa hengessä.

Topeliuksen Maamme-kirjan (1875) klassista muotoilua on hyödynnetty paljon: ”Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi – ovat yksi kansa.”

Vuonna 1857 Runeberg puolestaan kyseli virressä, kuka onkaan lähimmäinen.

”Vai onko lähimmäiseni kaikk’, kaikki maamme kansa, jotk’ asuu ympärilläni kaltaisnan’ elossansa. Yht’ uskoa, yht’ oppia tunnustavat, ja puhuvat yht’ äidinkieltä kanssa?”

”Ei yksin ne, ei läheiset ja kansalaises omat, vaan myöskin kansat kaukaiset, vieraatkin, heimottomat. Et katsoa saa sukua, miss’ asuvat, mit’ uskovat, vai onko uskottomat.”

Topeliuskin edusti luottamusta jumalalliseen kaitselmukseen, mutta Runeberg perusteli asiansa suoran uskonnollisesti: ”Sä heissä näet veljesi, jotk’ ompi tänne maahan yks Isä pannut kanssasi ajaksi asumahan.”

Historia opettaa, ettei kansallistunnetta tarvitse kammota eikä isänmaallisuutta poisperata. Jos ketkä, niin juuri nuo kaksi merkkimiestä olivat niiden nostattamisessa vertaansa vailla.

Heiltä voidaan ottaa opiksi, etteivät kansallinen ja kansainvälinen sulje toisiaan pois. Kansainvälisyys ei ole vaihtoehto kansakunnalle koettuna yhteenkuuluvuutena eikä muistiyhteisönä.

Poissulkevasta kansainvälisyydestä haki sata vuotta sitten voimaa proletariaatti. Se ei samastunut omaan kansakuntaansa, vaan kohtalotovereihin koko maailmassa. Kolmas internationaali, Komintern, ajautui kuitenkin neuvostovaltion käsikassaraksi.

Oman aikamme aatteellinen internationalismi tuo ennemminkin mieleen menneiden vuosisatojen aatelin. Se koki yhteyttä lähinnä säätyveljiinsä eikä asuinmaansa ihmisiin. Kun yhdistäviä tekijöitä tuolloin olivat ranskan kieli ja sikäläinen sivistys, nyt ne ovat englanti ja samastuminen angloamerikkalaisiin diskursseihin.

”Maantieteelle me emme voi mitään.” Siksi samassa maassa asuvien tulisi vähintään sietää toinen toistansa. Vielä parempi, jos kansainväliseksi itsensä kokeva eliitti ja kansalliseksi itsensä hahmottava ”kansa” kunnioittaisivat toisiaan. Sille topeliaaninen ruuneperiläisyys antaa oivat ainekset.

Kipsipäistä kansakunnan kaapin päällä on itsenäisyyden 100-vuotispäivän kunniaksi syytä pyyhkiä pölyt.