Keihin meihin samastua
18.10.2019
Pari viikkoa sitten bisnesmies Fabion Emmanuel kommentoi brexitiä konservatiivien puoluekokouksessa. Hänen mukaansa ”Britannian pitää saada ote vanhoista arvoistaan ja suvereeniteetistaan”.
Jep. Tärkeää on samastuminen, se mihin kokee kuuluvansa ja keitä katsoo olevansa. Joku talous-, kauppa- tai maahanmuuttopolitiikka tuntuu siihen nähden toisarvoiselta.
Väkisinkin nousee taas mieleen Boris Johnsonin kaukaisen edeltäjän tokaisu. Sir Henry Campbell-Bannerman oli Britannian pääministeri 1905-08: ”Self-government is always better than good government.”
Hyvin toimiva yhteiskunta tai kansainvälinen järjestys koetaan siis huonommaksi kuin ikioma yhteisö ja sen pelisäännöt, vaikka edellinen tuottaisikin jälkimmäistä suurempaa hyvinvointia.
Tai sitten hyvin voimiseen kuuluu luovuttamattomana osana tietty minä- ja mekäsitys. Tämä nyt on jokseenkin sitä samaa, mitä on kuvattu identiteettipolitiikan nousuksi ideologiapohjaisen politiikan kustannuksella.
Ideologiat ja identiteetit eivät kuitenkaan ole mitään aitoja vaihtoehtoja. Identiteettiähän tässäkin ideologioiden kulta-ajan laulussa penätään: ”Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat?”
Ihmisiä kyllä kokoaa yhtäläinen käsitys siitä, että tietty yhteiskunnallinen ajattelu ja ideologia on oikea. Silti sitäkin olennaisempaa on kuulua oikeaa asiaa edustavien ja edistävien oikeiden ihmisten kokonaisuuteen.
”Oikeiden ihmisten” identiteetti ei ole vaihdettavissa eikä luovutettavissa. Parhaimmillaan siitä voidaan kyllä neuvotella ja sitä voidaan täydentää tai muokata. Siltojen ja yhteyksien rakentaminen vaatii kuitenkin paljon työtä.
Muutettavat muuttaen avuksi voisi ottaa organisaatiopsykologi Pekka Järvisen vanhan hyvän kirjan Esimiestyö ongelmatilanteissa. Sen alkupuolella tekijä kuvaa kolmea psyykkisen työnteon aluetta.
Järvisen mukaan ihmisellä on jatkuva vääntö työn ja sen muutosten mielekkyyden etsimisessä, itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden puolustamisessa sekä haavoittuvan itsetunnon kanssa elämisessä.
Kun näin on paitsi työelämässä myös elämässä ylipäätään, eipä ihme, että Fabion Emmanuel kuvasi ongelmaa niin kuin kuvasi. Kyllä sitä rasittuu, kun muutoksille ei ole näe mieltä ja kun kokemus autonomiasta ja arvokkuudesta murtuu.
Brexitin suhteen maito on jo aikaa ollut maassa. Voi olla, ettei tässä nimenomaisessa itsetulkinta- ja itsemääräämiskysymyksessä mitään olisikaan ollut tehtävissä.
Vaikka näet Lontoon Saint Paulin tuomiorovasti John Donne 1624 väittikin, ettei kukaan ihminen ole saari, saksalaisen runoilijan Novaliksen vuonna 1799 esittämä vastaväite saattaa pitää kutinsa: ”Ei vain Englanti, vaan jokainen englantilainen on saari.”
Itsemääräämis- ja itsetuntokeskustelua ei kuitenkaan pidä etäännyttää Brittein saarille. Ei liioin merkityksiin ja identiteetteihin kiinnittyminen ole joidenkin toisten juttu jossain.
Jos suomalaisen yhteiskunnan polarisoitumiselle haluaisi tehdä jotakin, kannattaisi alkaa asiallisesti ja rauhallisesti kuunnella toisten toisenlaista kokemusta tästä samasta maailmasta.
Sata vuotta sitten Suomessa ei enää jakauduttu erilaisten lippujen alle. Kaikille kelpaava demokraattinen perustuslaki heijasti tämän kansan yhteistä käsitystä ”arvoistaan ja suvereeniteetistaan”.
On syytä edelleen pitää kiinni siitä, ettei Suomi ole maailmassa saari eivätkä suomalaiset saaria toisilleen.