Kaksi isää

Seemiläisten kielten professori Jussi Aro (1928-83) kertoi muistelukirjassaan Tie ja veräjä, kuinka äiti katseli ikkunasta kissan kulkua. ”Mitähän tuo kissi ajatteloo, kun se menöö tualla hangella mettähän päin? Kiittääkhän sekin taivahan Isää?”

Minua tämä kuvaus kiehtoo kahdestakin syystä. Ensiksikin Aron Maijasta näkee, että kristillinen usko on elämänmuoto. Sille on ominaista läpäistä kaikki. Se on tapa hengittää ja olla olemassa. Kissaakin katsoo uskon silmin.

Toiseksi se Jumala, johon viitataan, on Lapuan Hellanmaassa Taivaan isä. Ainakin juuri Etelä-Pohjanmaalla tätä nimitystä ja puhuttelua käyttävät aivan yleisesti myös aikuiset. Olisi kiinnostavaa yrittää jäljittää, kuinka laajalla alueella ja miksi.

Niin kuin tiedämme, Jeesus oli inhimillisesti katsoen isätön, Marian poika. Se saattoi olla Jumalan viisautta. Jospa juuri isätön osasi osoittaa, ettei meidän Jumalamme ensi sijassa olekaan Herra Sebaot, vaan Taivaan isä?

Ja kun Poika vääjäämättä tahtoi tulla ihmiseksi vajaaseen perheeseen, hänestä tuli erityisesti kaikkien niiden veli, joiden osa on saman kaltainen.

Virsikirjan uudessa lisävihkossa on nyt myös isänpäivävirsi. Äitienpäivävirsissä äidistä kiitetään ja iloitaan, mutta tämän virren muokkaushistoria osoittaa, ettei isän paikka ja rooli ole hahmottunut yhtä helposti ja yksiselitteisesti.

Kirkolliskokoukselle ensin tarjotussa muodossa virressä pyydettiin: ”Toisiamme anna meidän ymmärtää, ettei paha mieli välillemme jää” ja ”Auta että voimme pyytää anteeksi. Tule joka päivä meille voimaksi.”

Hyviä pyyntöjä, mutta samalla puolet virrestä tuli viitanneeksi siihen, että isältä varmaankin on puuttunut niin aikaa kuin ymmärrystäkin, kun taas anteeksi pyydettävää on kyllä kertynyt.

Lopullisen version henki on aivan toinen: ”Isästäni tykkään. Tänään muistan sen. Rakas on hän meille, ainutlaatuinen.”

Ehkei Jumalaa nimitetä Taivaan isäksi ensisijaisesti siksi, että hän paikkaisi tai korvaisi maallisen isyyden. Jospa oma isä ja Taivaan isä ovat samassa hyvyyden ja suojan suunnassa.