Joulukuvia hyvyydestä
22.12.2021
Jonkun mukaan ”Facebook on paikka, jossa pääsemme porukalla alittamaan itsemme”. On se sitäkin. Paasaaminen on palkitsevaa, kun sille aina löytyy kaikupohjaa.
Mutta pakkoko kenenkään on mennä semmoiseen mukaan. Febu kun kaiuttaa myös paljon muuta. Paljon asiallisempaa ja myötämielisempää.
Fb-päivitys on enimmäkseen kutsu tulla jakamaan jotain sellaista, joka tuottaa mielihyvää. Useimmiten siihen liittyy kuva.
”Käsite pyrkii alistamaan; kuva esittää kutsun.” Brasilialainen teologi Clodovis Boff tiivistää olennaisen napakasti.
Eivät kaikki sanat toki ole ”käsitteitä” ja yritä ottaa haltuun. Facebookista kuitenkin näkee, mille peukutetaan. Vähemmän kirjoituksille, etenkään pitemmille. Enemmän kuville, tietyille semminkin.
Meitä puhuttelee kuva, josta näkyy myötäeläminen ja rakkaus. Perimmiltään ihmisiä koskettaa hyvyys.
Kun meitä kutsutaan kunnioittamaan lapsia ja vanhuksia, me vastaamme kutsuun. Me ”tykkäämme” tai jopa ”ihastumme”.
Klikkiliikuttumista voisi helposti irviä, muttei kannata. Eihän se pitkälle kanna, mutta sen se kertoo – ja ihan tosipohjaisesti – että me olemme hyvyyden kosketuksesta pääsemättömissä. Eikä se ole vähän se.
Herkistyminen hyvyydelle nousee joulun aikaan pintaan. Jälleen on kysymys kuvista. Vauvasta seimessä ja sen sellaisista.
Jouluna myös havaitsee, että sanan perusmuoto on pikemminkin kuva kuin ”käsite”. Joululaulut virittävät joulutunnelmaan – hyvyyden ja kauneuden kutsuun – juuri siksi, että ne ovat niin kuvallisia: ”Lumivalkeat pellot, puistot ja juhla Jeesuksen.”
Itse jouluevankeliumikin ennemmin nähdään kuin kuullaan: se on ihastuttavien ja vavahduttavien kuvien sarja.
Tänä syksynä on juhlittu lottia. Tätini oli viestilottana talvisodassa vain 19-vuotiaana, ja tämän joulun kuvani on hänen piirtämänsä. Puhelinkeskuksen pöydällä palavat kynttilät, ja nuori ihminen on kumartunut lukemaan itselleen joulun evankeliumin.
Jopa keskellä sotaa jouluevankeliumi näyttää kuvan toisenlaisesta todellisuudesta. Se kutsuu meitä hyvyyteen ja ylittämään itsemme.