Satakunnan Sotaveteraanin Joulu 2017 -lehti

Kuvasin syksyllä erikoisen taulun Berliinin Kunsthallessa. Sen aihe ei ole harvinainen, Marian ja Elisabetin tapaaminen. Ei sekään ole aivan tavatonta, että taulu on pyöreä. Poikkeukselliseksi sen tekee lastenhoito.

Naiset ovat jo keskittyneet keskusteluun, kun taas Jeesusta ja Johannesta – myöhempää Kastajaa – hoivaavat Joosef ja Sakarias. Isät ovat ottaneet pojat syliin; Luukkaan evankeliumi kutsuu Joosefia kaihtelematta Jeesuksen isäksi.

Pienenä oman isäni sylissä ja kainalossa oli turvallinen olo. Isän käsivarsi oli karvainen. Kyynärtaipeen kohdalla siinä oli pitkä, vaalea arpi. Isän kolmas peräkkäinen sota päättyi haavoittumiseen Ranualla.

Kranaatinsirpale ei vienyt käden toimintakykyä, ei edes rajoittanut sitä. Edelleen sillä pystyi tekemään työtä, nostamaan lasta ja parantamaan. Rauhan tultua sillä pystyi tekemään sitä samaa kuin sodankin aikana, mutta nyt toisenlaisten potilaiden kanssa: pataljoonan lääkäristä tuli lastenlääkäri toipuvaan ja jälleenrakennettavaan Suomeen.

Itsenäisyyden juhlavuosi on tuonut näkyviin sodan arvet. Timo Korhosen ohjaamaa dokumenttielokuvaa Sodan murtamat on katsottu moneen kertaan. Se osoittaa, kuinka vaikeaa sodasta toipuminen saattoi olla. Eikä ihme: eihän ihmiselle ole luonnollista olla niin uhanlainen ja katsella kuolemaa silmästä silmään. Ei ihminen kuulu tappotantereelle, vaan rauhalliseen elämään ja rauhan töihin.

Jos sellainen mursi mielen, vika ei ole mielessä, ei miehessä eikä naisessa, vaan siinä epäinhimillisyydessä, johon sota ihmisen heitti. Onnekas se, joka selvisi vain näkyvällä arvella ja onnellinen hänen perheensä. Jokainen, joka kävi lävitse sodan kiirastulen ja helvetin, ansaitsee kunnioituksemme, tuli sieltä sitten pystypäin tai oikaisemattomassa kumarassa.

Jouluna juhlitaan rauhaa ja yhteyttä. Silloin muistetaan niin Mariaa, Joosefia ja Jeesusta kuin kaikkia niitä yhteyksiä, jotka ovat liittäneet meidät toinen toiseemme. Joulu on sekä tuon pyhäksi perheeksi nimitetyn että meidän tuiki tavallisten perheittemme juhla.

Ennen muuta joulu on kaikkien niiden juhla, jotka elämä on arpeuttanut. Sen suunta on ylhäältä alas. Jouluna Nasaretin Jeesuksessa Jumala tulee ihmiseksi ja tälle puolen. Pitkäperjantaina hän jakaa meidän haavamme, kipumme ja kuolemamme. Ja kun hän pääsiäisenä nousee ylös, hänen käsissään, jaloissaan ja kyljessään on yhä kärsimyksen arvet.

Suuressa Pohjan sodassa palvellut luutnantti Carl Mauritz Lilliehöök (1691-1760) yllyttää meitä yhdessä ottamaan joulun lapsen vastaan:

Yhdessä ylistystä veisatkaamme
ja seimen lasta apuun huutakaamme.
Näin riemuitkaamme niin kuin lapsukaiset,
suo lapsi meille lahjat jumalaiset.

Kaikenlaisista arvistamme huolimatta – tai ehkä juuri niiden tähden – meitä varten on Jumalan ja toinen toistemme syli.