Eri tavoin kutsutut

Silloin tällöin mieleeni palaa viisaan rovastin lausahdus jostain 2000-luvun alkupuolelta: ”Parhaita pappeja ovat parannuksen tehneet viidesläiset.” Rovasti tahtoi sanoa, että on hyväksi sitoutua Jumalaan sillä tavoin, että kuuntelee sekä henkilökohtaista uskonkokemusta että yhteistä kristillistä uskoa. Sekä/että eikä joko/tai.

”Parannuksen teko” on tässä toisaalta ilkikurinen, toisaalta totinenkin ilmaisu. Parannuksen tekeminen kuuluu pietistiseen sanankäyttöön, mutta parannuksen tehneen sopisi parantaa edelleen. Parasta olisi, että perspektiivi avartuisi ja horisontti laajenisi.

Ne, jotka eivät pietismistä tykkää, arvostelevatkin sitä erityisesti kapeakatseisuudesta ja ahtaudesta. Ikään kuin vain tietynlainen uskonnollinen kokemus kelpaisi, ja muu olisi joko väärää tai kuollutta. Ja kristillisen elämäntavan pitäisi olla juuri sellaista, mihin tässä oikein uskovien joukossa on päädytty.

Unkarilainen luterilaisen papin poika Béla Hamvas julkaisi vuonna 1947 kirjan Viinin filosofia, joka alkaa: ”Päätin kirjoittaa rukouskirjan ateisteille.” Perusateisteja Hamvas kertoo säälivänsä ja haluavansa auttaa. Mutta sitten hän täräyttää: ”Pietisti on valepukuinen ateisti.”

Hamvasia ärsyttää näkemänsä ja kokemansa elämänkielteisyys, joka on hänen mukaansa itse asiassa jumalankielteisyyttä: ”Pietistin mielestä ihmisen pitäisi elää vedellä ja leivällä, hän pakottaisi kauneimmat naiset käyttämään huonosti istuvia vaatteita, kieltäisi naurun ja peittäisi auringon mustaan huntuun.”

Mitä ja millaista oli se pietismi, jonka Hamvas oli kohdannut ja jota hän nokki, ei kirjasta käy ilmi. ’Pietismistä’ on muutoinkin tullut eräänlainen huitelutermi, jonka täsmällinen tarkoite peittyy runsaisiin mielteisiin – usein kielteisiin.

Pietististä uskontulkintaa kyllä vaanii vaara nuljahtaa kapeaan yksilö- tai ryhmäkeskeisyyteen ja hapettomaan lakihenkisyyteen, mutta sydänjuuriin menevässä uskonkokemuksessa ja Jeesuksen rakastamisessa ei ole mitään vikaa. ”Joka maistaa pisarankin Jumalaa, on ikuisesti suunniltaan” (Ernesto Cardenal).

Ehkä ’pietismi’ on saanut haukkumasanan sävyä myös sen vuoksi, että niin moni on jäänyt tekemään sen suhteen loputonta joko/tai-parannusta. Lapsuuden ja nuoruuden herätyskristillisyys on aina vain jotakin, josta pyristellään kokonaan irti. Se ei ole seestynyt arvostettavaksi ja jopa välttämättömäksi osaksi elämänmittaista uskonkokemusta.

Viime vuosikymmeninä on suomeksi julkaistu kymmeniä kristillisen mystiikan klassisia teoksia. Pietismille tekisi oikeutta, että sitä katsottaisiin osana tätä kokemuksellisen hengellisyyden valtavirtaa ja jätettäisiin rajankäynti kotoiseen ”uskovaisuuden” vaatimukseen vähemmälle.

Kristillisen mystiikan kolme ”tietä” tai pikemminkin kaistaa ovat via purgativa – via illuminativa – via unitiva. Suomeksi sanottuna jostakin on luovuttava tai puhdistuttava, jotta voisi nähdä ja kokea toisin, jotta voisi päästä maistamaan yhteyttä Jumalaan.

Hamvasin mielestä pietismiä vaivaa ylenmääräinen viehtymys askeesiin, luopumiskaistalle pysähtyminen. Jonkun mielestä taas havahtuminen toisin näkemiseen on liiaksi puristettu tiettyyn ”herätyksen” muottiin. Mutta mitä itse asiaan tulee, pietismi tähtää yhteyteen elävän Jumalan kanssa. Ja hyvä niin.

”Olemme kaikki kutsutut, joskin eri tavoin” (Georges Bernanos): pitäköön itse kukin huolen omasta kutsumuksestaan. Ja väijyköön ennemmin omia ylilyöntejään kuin toisten.