Elon ja elämän kirjo

Saarnasin viime viikonloppuna kyläkirkon 60-vuotismessussa. Päiväjuhlassa minua oli pyydetty kertomaan, mitä Liedenpohjan kylä minulle merkitsee. Varomaton pyyntö: olisin saattanut intoutua vaikka kuinka pitkään vuodatukseen lapsuuskesieni onnelasta.

Kun mietin rajaamista,mieleeni tuli myös ritariperhonen. Mummuni ja äitini kotikylä on kaiken muun ohella paikka, jossa senkin näin. Ei mikään suuri harvinaisuus, mutta muistettava luontokokemus yhtä kaikki.

Ymmärrän hyvin lintubongareita. Mielihyvä uuden lajin näkemisestä on – sananmukaisesti – luonnollista. Laji voi olla kasvikin; arkkipiispa Mikko Juva kertoi harrastavansa kenttäfloristiikkaa. Minä puolestani tiedän, mistä tähtitalvikkia (pyrola uniflora) Liedenpohjasta etsiä.

Antiikin ajattelijoille oli jotenkin itsestään selvää, että on olemassa ”olemisen suuri ketju” ja että hyvä niin. Kristillisen sovellutuksen mukaan olisi parempi, että maailmassa olisi enkeli ja muurahainen kuin kaksi enkeliä. Mieluummin kaksi eri lajia kuin kaksi ylemmän lajin yksilöä.

Oikeastihan ketjussa on miljoonia renkaita. Ja ihan parasta niin – elonkirjon itseisarvoisuus on edelleen itsestäänselvyys. Mielipaha siitä, että lajeja kuolee sukupuuttoon ja mielihyvä siitä, että niitä jopa näkee ja tunnistaa, on perustavanlaatuista. Enid Blytonin Seikkailujen-lastenkirjoista muistan oikeastaan vain pojan, joka olisi vielä halunnut löytää siivettömän ruokin. Viimeinen sellainen nähtiin kuitenkin vuonna 1852.

Olemisen suuressa ketjussa kristitty ihastelee Jumalan luoman maailman lumoavaa monimuotoisuutta. Klassisia esimerkkejä ovat  Danielin kirjaan liittyvä Kolmen miehen kiitosvirsi tulessa ja Fransiskus Assisilaisen Aurinkolaulu. Kummallakin on suorastaan tähtitieteellinen mittakaava, ja kumpikin ylistää täysin rinnoin myös elotonta luontoa ja luonnonilmiöitä. Niistä on mukailtu kiitosvirret 455, 457 ja 461.

Mielihyvälläni ritariperhosesta ja tähtitalvikista on siis syvät juuret niin filosofisesti kuin uskonnollisestikin. Omakseni kokemani kylän nykyisestä elonkirjosta en puolestaan sen enempää tiedä.

Pientilavaltaisen maanviljelyksen hiipuminen, maaltamuutto ja kaupungistuminen ovat paljon vaikuttaneet yleiseen lajikatoon. Vielä muutama vuosikymmen sitten maaseudun ihmisen luontojälki tuotti monille muille lajeille niiden tarvitseman elinympäristön.

Nyt elonkirjon vaalimisesta on tullut vaativa ja vaikeakin tehtävä. Olemisen suurta  ketjua ei kuitenkaan ole annettu katkottavaksi, vaan ihasteltavaksi ja ylläpidettäväksi. Niin kuin ei pienten muistojen elämänkirjoakaan.