Arvonantamisen armo

Tarinan syntymäpäiväsankari kommentoi vuolasta onnittelupuhetta nasevasti: ”Totta – joka helvetin sana!” Tavallaan vastakkaista suhtautumista tavoitteli puolestaan Aku Ankka, kun hänet oli ylöstempaistu Valhallaan.

Viehättävät valhallattaret liehittelivät Akua ja nimittivät häntä ”somaksi ankaksi”. Tämä loi katseensa kainosti alas ja kiisti: ”En ole soma, vaikka näytänkin siltä.”

Kiitoksiin voi suhtautua periaatteessa noilla kahdella tavalla: myöntää tai kieltää, vahvistaa tai kiertää. Kiertämisestä tulee kuitenkin helposti kiertelyä, niin kuin Akulla. Kehut ottaa kyllä mielihyvin vastaan, mutta jotenkin häpeillen. Väistöliikkeet ovat liki väistämättömiä.

Sain viime viikolla MTK:n ansiomerkin. Mieleen tulivat sekä syntymäpäiväsankari että Aku Ankka, mutta myös klassinen lause non sum dignus, en ole sen arvoinen. Se kuuluu ehtoollisliturgiaan, mutta se on myös piispaksi kutsuttavan asianmukainen reaktio valintaansa.

Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut enemmän kunnioittamaan toisten näkökulmaa. Ikiaikaisen perinteen mukaisesti piispaksi tullessakin on välttämätöntä, että kansa huudahtaa: ”Aksios!” Näin muut toteavat vihittävän olevan kelvollinen, otollinen ja arvollinen, ajatteli hän itsestään mitä ajatteli.

Ansiomerkin nimi viittaa siihen, että sellainen annetaan ansioista. Niitä en tunnista, mutten myöskään yritä kiistää myöntäjien arvostelukykyä tai kokemusta. Tässä saatetaan hipaista jotakin siitä, mitä luterilaisella vanhurskauttamisopilla ajetaan takaa.

Vaikka ihminen omasta näkökulmastaan onkin ansioton ja kelvoton Jumala-yhteyden ihanuuteen ja kunniaan, Toisen näkökulmasta hän kelpaa aivan sellaisenaan.

Sana ’ansio’ käy tarpeettomaksi ja tilalle tulee armo. Rippikoulussa opetetaan, että se on lyhenne ilmaisusta Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme.

Kiitoksen saaminen tekee hyvää, kun se perustuu tunnistettuihin ansioihin, jotka ovat totta joka helvetin sana. Kunnianosoitus eräänlaisena arvonantamisen armona ilahduttaa ja kutsuu olemaan sen arvoinen.