500 + 100 = luottamus

Reformaation pääjuhla on täällä Turussa 5.11., sopivasti kuukautta ennen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa. Senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen 4.12.1917, ja eduskunta hyväksyi sen kaksi päivää myöhemmin.

Niin kuin tänä vuonna on yhä uudestaan ja aina vain selvemmin havaittu, luterilainen kristinusko ja tämä tällainen Suomi kietoutuvat ja letittyvät toisiinsa monin tavoin.

Olennaisessa kohdin ne läpäisevät vastavuoroisesti toisensa. Kumpikin on ja toimii luottamuksen varassa.

Kun luottamus on kohdallaan, siitä tuskin puhutaan: siinä lillutaan kuin kalat vedessä eikä tehdä siitä sen kummempaa numeroa. Siksi ”luottamus” juhlapuheissa aina vähän hymisee.

Niin kuin sodan sanotaan olevan liian tärkeän asian jätettäväksi kenraaleille, luottamus on sekin liian olennainen jätettäväksi juhlapuhujille. Luottamus on arjen asia, hyvän arjen semminkin.

”Luottamus on kitti tai sementti, joka pitää tämän yhteiskunnan kasassa” (professori Juho Saari); ”Yhteiskuntamme perustuu pitkälti luottamukseen” (toimituspäällikkö Veijo Hyvönen, TS 30.9.); ”Ajatellaan, että koska aikaisemminkin on mennyt ihan kivasti, nytkin menee” (professori Alf Rehn, TS 18.10.).

Nuo kun summaa, tulee kysyneeksi, josko suomalaisen luottamuksen luottoluokitus on edelleen AAA, vai uhkaako sitä jokin. Saaren mielestä pinnan alla kuplii. Siltä minustakin tuntuu.

Oudointa on havaita säröjä niin sanotussa vertikaalisessa luottamuksessa, suhteessa julkiseen valtaan. Luterilaisessa ja demokraattisessa Suomessa valtaetäisyys päättäjiin on ollut pieni ja avoimuus suurta. Elleivät turvapaikkapolitiikkaan kohdistuneet epäluulot kuitenkaan hälvene, ne vakiintuvat epäluottamukseksi.

Eniten luottamusta kuitenkin rapauttaa kokemus, että yhteiskunta on eriarvoinen eivätkä kaikki suinkaan ole samassa veneessä – paitsi ehkä edelleen juhlapuheissa. Tämän kokemuksen jakaa suomalaisten enemmistö. Se ei syö vain pystysuuntaista luottamusta vaan myös horisontaalista. Vaakasuuntainen luottamus on sitä suurempaa, mitä etäisempään ihmiseen voi luottaa. Polarisoituvassa yhteiskunnassa uhkana on liukuminen toisilleen vieraisiin todellisuuksiin.

Luterilaisen kristillisyyden keskeinen iskulause on sola fide, yksin uskosta. Usko ei tässä viittaa katekismuksen tiedolliseen hyväksymiseen, vaan luottamukseen. Uskonnollinen usko on luottamusta siihen, että elämä eletään sellaisen Jumalan ”kasvojen edessä”, joka tahtoo meille hyvää.

Tämäkin luottamus voi olla koetuksella. Miten luottaa Jumalaan, joka tahtoo hyvää, kun minulle tai läheisilleni tapahtuu pahaa? Luterilainen vastaus tuskin tyydyttää päätä, mutta monia sydämiä kyllä: Kristuksessa Jumala itse suostuu ihmisenä olemisen ehtoihin. Hän ei poista kärsimystä, mutta jakaa sen.

Suomalainen luottamusyhteiskunta on toki yhä voimissaan. Kristillisen luottamususkon anti sen hoitamiseksi ja kehittämiseksi voi olla Vuorisaarnan radikaalissa ideassa rakastaa vihamiehiä. Jotka tekevät ”hyvää niille, jotka teitä vainoavat”, eivät odota, että luottamuksen rakentamiseen ryhtyisi joku toinen. He aloittavat itsestä.

Luottavaista luottamusta ja sen tuloksia kannattaa juhlia.